Jos minusta joskus muuten tuntuu elämässäni siltä, etten oikein pääse eteenpäin tai en tiedä mihin suuntaan olen seuraavaksi menossa, niin ainakin se, että postitan kuussa kasapäin kirjeitä, kortteja tai pulleita paketteja saa minut tuntemaan, että olen vienyt taas jotakin eteenpäin. Nimittäin rakkautta, välittämistä, huomaamista, toivoa, ilon levittämistä ja piristämistä. Jos en koskaan löytäisi sellaista työtä mitä rakastan tehdä, niin en silti kokisi, ettei minulla ole mieleistä työtä mitä tehdä. Tiedän, että tämä on ainakin yksi suuri väylä, millä minun tulee toimia, jossa koen itseni arvokkaaksi ja jossa minulla on paikkani.
Lisääntyvä valo ja lätäköiksi sulava lumi saa minut aina inspiroitumaan, miettimään uusia tuulia ja käyttämään värejä runsaasti.
Melissalle lähti viime viikolla kirje, joka pulleutensa lisäksi miellytti omaa silmääni varsin paljon. Ruskeaan kartonkiin on ihana yhdistellä erilaisia värejä ja keksiä uusia erilaisia asetteluja. Erityisesti tällaiset pastellin sävyt sopivat mainiosti tuohon pohjaväriin ja postimerkistäkin löytyi tällä kertaa samoja värimaailmoja.
Kirjeen sisällön päätin askarrella kokonaan itse. Ajattelin aluksi, etten käyttäisi lainkaan kirjepaperia, vaan pelkästään erilaisia kuviopapereita, mutta kuoresta olisi tullut niin paksu ja painava, että päätin laittaa väliin yhden kirjepaperinkin. Sekin kyllä löytyy koristetaskun sisältä.
Tänään aloitin kirjoittamaan kirjettä Emmalle, mutta koska olen nykyisin yhden kirjeen kirjoittaja per päivä, niin saattaa olla, että tämä jää kesken tältä päivältä. Hartiat jo kiittävät tämänpäiväisestä askartelusta ja kirjoittamisesta.
Tänään olen mietteliäällä tuulella. Katson vähän väliä pilvettömälle taivaalle lehdettömiin koivuihin ja huokailen mielessäni. Ketä piristäisin seuraavaksi? Mielessäni poukkoilee sanoja ja rivejä, joita olen lukenut, asioita joita on tapahtunut ja ihmisiä, jotka on ohitettu. Mietin, miten olla enemmän läsnä lähellä oleville ja enemmän kuin pullea paketti kaukana oleville.
