Viime aikoina olen pohtinut jaksamattomuuttani kirjeiden askartelua kohtaan, ja olen varmasti pohtinut sitä paljon ennenkin. Taivun määrittelemään itseni kirjeenkirjoittajana sen kautta, kuinka paljon käytän kirjeeseen aikaa, miten paljon näen sen ulkokuoreen vaivaa. Ja vaikka näennäisesti tiedostan, ettei sillä ole mitään väliä, tulen sen kysymyksen äärelle yhä uudestaan.
Mutta siitä olen varma, että tänä kesänä en ole osannut kirjoittaa (pakko käyttää kursiivia) sellaisia kirjeitä kuin olisin halunnut. En ole myöskään syventänyt niitä ihmissuhteita elämässäni, joita olisin halunnut, saatika keksinyt elämälleni suuntaa, minkä luulin kirkastuvan jo. Olen siis eräänlaisessa alkupisteessä, taas - ja se vasta tuskastuttaa. Jätän tietysti paljon kertomatta täällä, mutta arkeni on - nykyisyyden kyseenalaistamista, tulevaisuuden hahmottamista ja menneisyyden kaipausta. Menneisyydellä tarkoitan viime syksyä, paikkaa, josta tuli koti, ihmiset, joista muodostui perhe ja opiskelu, joka on elämäntapa ja syy, miksi olen ylipäänsä. Kompastun kyllä usein siihen, että mietin liikaa asioiden merkitystä ja sitten en osaa oikein arvottaa mitään. Kaikki kulminoituu lopulta siihen, mitä kirjoitan paperille, kun en osaa itsekään määrittää arkeani saatika ajatuksiani.
Mutta tällä hetkellä keskityn ainakin siihen, että toivottelen muut uusiin elämänalkuihinsa, lähetän piristyspaketteja rakkailleni sekä opettelen tunnistamaan postiluukusta kolahtavan postin ilman säikähdystä.
Jotenkin onnistun aina vuodattamaan tänne muka-syvällistä-tekstiä, joten koettakaa vaikka skipata ajatuksenvirtani jollain tapaa. Sen vain sanon, että nyt on aika ryhdistäytyä ja kirjoittaa ajatuksella laaditut kirjeet. He ansaitsevat sen, eikä vain ympäripyöreitä lauseita kuulumisistani. En minä oikeasti ole huono mitä kuuluu- keskusteluissa, kompastun vain arvottamaan tuota tuiki yksinkertaista kysymystä liikaa. Joskus riittää, että hengittää vain ja sanoo, että hyvää.
Mulle ainakin käy niin, että kun on liikaa tekemistä ja liikaa mietittävää, niin jätän sitten vaan tekemättä kun ahistaa :D Sitten jossain vaiheessa kun alkaaa puuhkaamaan niitä hommia, niin huomaa, ettei tässä nyt mitään niin pahaa ollutkaan ja hommat tulee hoidettua :) Se harmittaa, että vanhempiin ystäviin ei tule pidettyä niin hyvin yhteyttä ja tapaamisetkin jäävät aika harvoiksi, mutta toisaalta kun heitä tapaa, niin fiilis on sama kuin aina ennenkin!
VastaaPoistaMillä kameralla muuten kuvaat? ja millä muokkaat kuviasi? On nimittäin niin upeita nämää!
Niin se helposti tuppaa olemaan, että pää vain täyttyy tekemättömistä asioista ja ei oikein saa kiinni mistään. Mutta sitä varten oon koettanut kirjoittaa asioita lapulle, ihan pieniäkin juttuja, niin se sitten helpottaa, kun voi vetää ruksin perään, kun asia on hoidettu!
PoistaSe on kyllä mahtavaa, että joitakin ystäviä kun tapaa pitkän ajan kin jälkeen, niin se juttu jatkuu kuin viime tapaamisesta olisi päivä. :)
Kuvaan Canon eos 700D:llä ja linsseinä käytän pääosin kittiä 17-50mm, mutta myös paljon poikaystävältäni lainaan kiinteää 50mm. Ihan hyvin blogin puolella pärjää näillä kahdella. Käsittelen kuvat Adobe Lightroomilla ja joissain tapauksissa Photoshopilla (lähinnä osoitetekstien blurraus sujuu sillä paremmin). Kiitos paljon kauniista sanoista! Haluan kyllä panostaa kuvien laatuun ja mielekkyyteen sekä tekstiinkin.
Kiva kun oot jäänyt seurailemaan! :)
Jotenkin voin niin samaistua tuohon "saatika keksinyt elämälleni suuntaa, minkä luulin kirkastuvan jo". Tuskastuttaa oikeesti ja pienesti myös ahdistaa, koska työkkäri alkaa vaatimaan toimintaa johonkin suuntaan. Voi tuska, kun en yhtään tiedä että mitä haluisin.
VastaaPoistaTunnistan itseni syytä ettei saa mitään tehtyä kunnolla tai kaikki jää kesken! Ja elämän suuntaa on todella vaikea löytää jos ei tiedä mitä haluaa tehdä elämällä.. tai jos tietää niin yleensä elämä ei mene siihen suuntaan mihin haluaisi.
VastaaPoista